sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Karanteenissa Brasovissa

Kirjoittelen tämän tekstin nopsaan, sillä aikaa on vähän. Istun Brasovin KFC:ssa ilmaisen wlanin vuoksi ja yritän selvittää, miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti Suomeen. Tapahtumat ovat ottaneet odottamattoman käänteen ja kuten Facebookissa todettiin, tällä hetkellä demo kakkosta käsikirjoitetaan jostain muualta käsin.

Terhin viimeisen blogimerkinnän jälkeen siirryimme Braniin ja kuvasimme siellä monia hyviä kohtauksia - koetuksi tuli kävely karhumetsässä, myrsky vuoristossa ja yöpyminen hylätyssä kummitustalossa keskellä erämaata. Nämä olivat kuitenkin kevyitä koettelemuksia viime vuorokauden tapahtumiin verrattuna.

Terhi oli kärsinyt useita päiviä voimakkaasta mahakivusta, ja eilen hänelle alkoi yhtäkkisesti nousta korkea kuume. Tämä oli hälyttävä oire, koska Terhi ei käytännössä koskaan flunssassa kuumeile. Nyt lämpö nousi yli 39 asteen ja muut oireet marssivat perässä: lihaskipua, silmien kuumottelua, voimattomuutta ja hengitysvaikeuksia. Koska Romaniassa sikainfluenssa on levinnyt viime viikkoina räjähdysmäisesti, päätimme ottaa tilanteen vakavasti.

Koska emme tienneet miten potentiaalisissa H1N1 -tapauksissa tulee ulkomailla toimia, soitimme Suomen ulkoministeriöön ja sieltä meidät yhdistettiin konsulille, jonka käytös oli suorastaan pöyristyttävän epäammattimaista: luurissa kyseltiin miksi ylipäätään olimme soittaneet ja väitettiin kivenkovaan, että Branissa on oltava lääkäri. Noh, kyseessä on 5600 asukkaan pieni maalaiskylä, joten tiesimme virkailijan olevan väärässä. Herätimme isäntäperheemme ja yritimme elekielellä ja ontuvalla romanialla selittää tilanteemme (täällähän englanninkielentaito on enemmän poikkeus kuin sääntö). Siinä vaiheessa kun kirjoitimme ylös kuumelukemat (tuossa vaiheessa 39.23), hommaan tuli vauhtia ja aspiriinin tarjoaminen vaihtui lanssikyydin tilaamiseen.

Ambulanssi saapui tuntia myöhemmin ja sen henkilökunta käyttäytyi todella passiivisesti ja vittumaisesti (Terhi kertoi myöhemmin puhelimessa, että matkalla hoitajakaksikko oli keskittynyt lähinnä intensiiviseen riitelyyn ja naksujen syömiseen) - esimerkiksi Matiasta ei aluksi meinattu saada mukaan ollenkaan. Kilahdus oli helvetin lähellä ja totesin painokkaasti, että Matias lähtee mukaan eikä vaihtoehtoja ole. Kaksikko lähti lanssilla kohti Brasovia ja minä jäin nukkumaan levottomasti. Yöllä sain viestin jossa kerrottiin molempien jääneen sairaalahoitoon ja että tietoa jatkosta ei ollut.

Aamulla heitin koko trekkaus- ja kuvauskalustomme selkään (yhteensä 3 rinkkaa ja 2 kameralaukkua) ja painoin bussikyydillä Brasoviin. Tällä välin sain selville, että Matias oli onnistunut tavoittamaan IF:n kautta suomalaisen lääkärin, joka tulisi arvioimaan sairaalan tason ja jatkotoimenpiteet. Kävin toimittamassa kaksikolle puhelimen laturit ja muuta sälää ja pakko on myöntää, että kyse oli harvinaisen karusta, ankeasta ja epähygieenisen oloisesta laitoksesta. Katossa oli oksennusta eikä Terhille ja Matiakselle oltu annettu ruokaa tai vettä. Terhikin oli laitettu tippaan vaikka mitään pahoinvointioireita ei ollut. Matiasta ei päästetä sairaalasta ulos, vaikka mitään oireita ei ole, koska taudin pelätään leviävän.

Viimeisimpien tietojen mukaan kaksikko viettää seuraavan yön vielä sairaalassa ja pääsee sen jälkeen toivon mukaan pois. Terhin diagnoosia ei ole vielä saatu, mutta H1N1-tartuntaa pidetään todennäköisenä. Heti kun duo pääsee sairaalasta, järkkäämme junakyydin Bukarestiin ja sieltä lennon Helsinkiin - vaikka minä ja Matias olemmekin toistaiseksi oireettomia, on mahdollista että tauti kellistää meidätkin sängynpohjalle ja sitten olemme todella vaikeuksissa täällä.

Hyväksi onneksemme saimme lähes kaikki Romanian materiaalit kuvatuksi ennen tämän episodin alkamista - Moldovaan emme jatka, mutta demo saadaan tehdyksi ilman niitäkin. Nyt prioriteetti on vain se, että pääsemme kaikki ehjinä kotiin mahdollisimman pian.

Vaikka tilanne vaikuttaakin hieman uhkaavalta, täytyy kuitenkin muistaa kaiken tämän kaaoksen keskellä, että näinkin vakavan tapauksen kanssa ei ulkomailla ole vaarallista, kun lähellä on hyviä ystäviä ja pää pysyy kylmänä.


maanantai 2. marraskuuta 2009

Trans trans transsylvania

Terveisiä pimeästä Romaniasta, Brasovin hoodeilta! Slovakian intensiivikurssi on nyt taaksejäänyttä elämää, ja jäljellä on väsymyksen lisäksi vain suuri määrä hulluja muistoja ja toinen toistaan omituisempia muistikuvia, joiden varmuudesta ei voi olla aivan viimeiseen asti varma.

Mitä sitten jäi Slovakiasta jäi käteen? Noh, ainakin arpi kyynärpäähän, kun juutuin Tatrapark-vesipuistossa vesiliukumäkeen ja jouduin ensiapuun paikattavaksi :D Mutta sen lisäksi söimme kyllästymiseen asti (ilmaista) a’la carte-ruokaa ja joimme itsemme turvoksiin virvokkeista. Toiseksi viimeinen yö valvottiin porukalla ja tehtiin taittotyötä kansilehtistä varten InDesignit tulessa kello 08 saakka aamulla. Lopputulos saa hymyilemään, ollaanhan me suomalaiset vaan joukolla ammattilaisia!

Viimeisen illan juhlat tiivistivät kaikissa omituisuudessaan koko reissun – paikallisbaari Starohorskassa seinällä olevat porat, sukset, noita-akat ja alastoman Mariah Careyn kuvalla höystetty jukeboksi riitelivät keskenään, jonka lisäksi sahajauholla täytetyt metsän eläimet tuijottivat meitä kiiluvilla nappisilmillään baarin pimennosta.

Kun baari päätti kello 02:30 sulkea ovensa, saimme fidduunduneelta baaritytöltä ostettua mukaamme muutamalla eurolla litran viinapullon ja limukkaa. Jotta outous ei olisi loppunut tähän, täysin sekaisin oleva kurssitoverimme päätti vielä pisteeksi iin päälle varastaa baarin nurkasta mukaansa täytetyn ketun… (Loppuillasta se kettu alkoi puhua, ja sai porttikiellon jatkoille äidyttyään totaalisen ärsyttäväksi vonguttuaan suukkoja kaikilta.) Myöhempiä havaintoja ko. eläimestä ei ole, mutta huhut kertovat jonkun lähteneen aamutuimaan vapauttamaan sitä takaisin luontoon…

Seuraavana päivänä teki hieman heikkoa nousta täyteenpakatun henkilöauton sikaosastolle ja tiedostaa se pikkuseikka, että edessä tosiaankin on kolmen tunnin matka Budapestiin. Onneksi 80-luvun hittien siivittämänä matka hujahti hetkessä…. NOT. Noh, kaiken sekoilun jälkeen meidän täysin sekaisin oleva kuskikin sitten päätti eksyä Budapestin lähiöihin ja joutui lopulta pyytämään paikallisen taksin ajamaan meidän edessä lentokentälle.

Lopulta kaiken harhailun jälkeen Budapestin lentokentällä jätimme pikaiset hyvästit muulle suomalaisporukalle, joka oli suuntaamassa lähes suorilla lennoilla kohti Oulua. Väsymyksen ja alkavan reissustressin kourissa tuntui raskaalta ajatella, että muut ovat seitsemän tunnin päästä jo takaisin kotona, mutta itse siinä vaiheessa luoja tietää missä.

Tarkkoja suunnitelmiahan meillä ei ole missään vaiheessa ollut muuta kuin jossain Iikan raapustamissa neuroottisissa reissuaikatauluissa (joita vaivaudumme Matiaksen kanssa harvemmin lukemaan, saati sisäistämään lukemaamme), ja vielä lentokentälläkin pohdimme Matiaksen kanssa kuumeisesti että missähän meidän pitikään se herra Kivi treffata – Brasovissa vaiko Bukarestissa? Oman laiskuutemme uhreina emme kehdanneet soittaa itse kohdehenkilölle, vaan otimme yhteyttä Iikan kauniimpaan puoleen Suomeen. Julia epäili, että meidän olisi viisainta suunnistaa Brasoviin, joten ostettiin sitten junatiketit välille Budapest - Brasov. (n. 60e/nokka, opiskelijakortille myyjätäti vain tuhahteli)

Junassa me tositrävellerit (;D) kohtasimme taas tuhansia uusia haasteita – kuten sen, miten hitossa junan väliovi saadaan auki jotta päästään toiseen junavaunuun, ja mikä hemmetin nappula se huuhtoo sen pytyn tyhjäksi, eikä kutsu vain serviisiä paikalle tuomaan jäähtynyttä kahvia… Kaiken jälkeen sammuttiin heti vaaka-asentoihin päästyämme, mutta uni keskeytyi useasti saavuttuamme Romanian rajalle. Innokkaat rajavartijat tutkailivat passejamme useaan otteeseen, ja totesivatten lopulta meidän olevan kelpo kamaa päästettäväksi yli rajan.

Hetkeä ennen määränpäätä seuraavana aamuna noin kello 06 konnari toi meille aamupalaksi suklaacroissantin ja persikkamehua. Niistä saatiinki sitten verensokerit tarpeeksi ylös, että pystyttiin kohtaamaan Iikka lumisateisessa Brasovissa. Siellähän se, asemalla heilui tukka kynittynä ja kamera kourassa – oli vaikea tunnistaa sitä, ku se näytti niin kerjäläiseltä, ettei ne kerjäläiset siinä vieressäkään onnistunu näyttämään yhtä surkeilta.. Ei siis muutako taksi alle ja hotellille! (13e single room meikäpojalla. Pojat majoittuu keskenään samassa huoneessa hintaan 18e yö. Aro Sport on paikan nimi. Kiivettyäni kolme kerrosta portaita yskäisenä ja hikisenä, 100kg kamppeita ylläni ymmärsin, mistä tuo nimi tulee)

Seitsemän tunnin päiväunien jälkeen käytiin kaupungilla syömässä ja nyt mietimme hotellilla, että mitäs seuraavaksi. Uskon vuorossa olevan kahvilakeikan, jossa tilaan vähintään tuplaespresson ja jatkan suurta väittelyä siitä, millainen tulee huominen olemaan. Sen kun tietäisi… Mutta tällä hetkellä pelkästään tämäkin riittää – suuri tietämättömyys kaikesta, paitsi siitä että olen olemassa. Kun avaan silmäni sängyssäni ja katson ulos, edessäni avautuu näkymä vuoresta, jonka rinteellä lukee Hollywoodin tyyliin “Brasov”. Kaikesta raukeudesta ja väsymyksestä huolimatta huomaa silloin hymyilevänsä – ja noina hetkinä tuntee taas olevansa enemmän elossa kuin tavallisesti.

Nyt on aika jatkaa Railaway-kuvauksia, joten pysytäänpä linjoilla! ;)

<3, Terhi