Kirjoittelen tämän tekstin nopsaan, sillä aikaa on vähän. Istun Brasovin KFC:ssa ilmaisen wlanin vuoksi ja yritän selvittää, miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti Suomeen. Tapahtumat ovat ottaneet odottamattoman käänteen ja kuten Facebookissa todettiin, tällä hetkellä demo kakkosta käsikirjoitetaan jostain muualta käsin.
Terhin viimeisen blogimerkinnän jälkeen siirryimme Braniin ja kuvasimme siellä monia hyviä kohtauksia - koetuksi tuli kävely karhumetsässä, myrsky vuoristossa ja yöpyminen hylätyssä kummitustalossa keskellä erämaata. Nämä olivat kuitenkin kevyitä koettelemuksia viime vuorokauden tapahtumiin verrattuna.
Terhi oli kärsinyt useita päiviä voimakkaasta mahakivusta, ja eilen hänelle alkoi yhtäkkisesti nousta korkea kuume. Tämä oli hälyttävä oire, koska Terhi ei käytännössä koskaan flunssassa kuumeile. Nyt lämpö nousi yli 39 asteen ja muut oireet marssivat perässä: lihaskipua, silmien kuumottelua, voimattomuutta ja hengitysvaikeuksia. Koska Romaniassa sikainfluenssa on levinnyt viime viikkoina räjähdysmäisesti, päätimme ottaa tilanteen vakavasti.
Koska emme tienneet miten potentiaalisissa H1N1 -tapauksissa tulee ulkomailla toimia, soitimme Suomen ulkoministeriöön ja sieltä meidät yhdistettiin konsulille, jonka käytös oli suorastaan pöyristyttävän epäammattimaista: luurissa kyseltiin miksi ylipäätään olimme soittaneet ja väitettiin kivenkovaan, että Branissa on oltava lääkäri. Noh, kyseessä on 5600 asukkaan pieni maalaiskylä, joten tiesimme virkailijan olevan väärässä. Herätimme isäntäperheemme ja yritimme elekielellä ja ontuvalla romanialla selittää tilanteemme (täällähän englanninkielentaito on enemmän poikkeus kuin sääntö). Siinä vaiheessa kun kirjoitimme ylös kuumelukemat (tuossa vaiheessa 39.23), hommaan tuli vauhtia ja aspiriinin tarjoaminen vaihtui lanssikyydin tilaamiseen.
Ambulanssi saapui tuntia myöhemmin ja sen henkilökunta käyttäytyi todella passiivisesti ja vittumaisesti (Terhi kertoi myöhemmin puhelimessa, että matkalla hoitajakaksikko oli keskittynyt lähinnä intensiiviseen riitelyyn ja naksujen syömiseen) - esimerkiksi Matiasta ei aluksi meinattu saada mukaan ollenkaan. Kilahdus oli helvetin lähellä ja totesin painokkaasti, että Matias lähtee mukaan eikä vaihtoehtoja ole. Kaksikko lähti lanssilla kohti Brasovia ja minä jäin nukkumaan levottomasti. Yöllä sain viestin jossa kerrottiin molempien jääneen sairaalahoitoon ja että tietoa jatkosta ei ollut.
Aamulla heitin koko trekkaus- ja kuvauskalustomme selkään (yhteensä 3 rinkkaa ja 2 kameralaukkua) ja painoin bussikyydillä Brasoviin. Tällä välin sain selville, että Matias oli onnistunut tavoittamaan IF:n kautta suomalaisen lääkärin, joka tulisi arvioimaan sairaalan tason ja jatkotoimenpiteet. Kävin toimittamassa kaksikolle puhelimen laturit ja muuta sälää ja pakko on myöntää, että kyse oli harvinaisen karusta, ankeasta ja epähygieenisen oloisesta laitoksesta. Katossa oli oksennusta eikä Terhille ja Matiakselle oltu annettu ruokaa tai vettä. Terhikin oli laitettu tippaan vaikka mitään pahoinvointioireita ei ollut. Matiasta ei päästetä sairaalasta ulos, vaikka mitään oireita ei ole, koska taudin pelätään leviävän.
Viimeisimpien tietojen mukaan kaksikko viettää seuraavan yön vielä sairaalassa ja pääsee sen jälkeen toivon mukaan pois. Terhin diagnoosia ei ole vielä saatu, mutta H1N1-tartuntaa pidetään todennäköisenä. Heti kun duo pääsee sairaalasta, järkkäämme junakyydin Bukarestiin ja sieltä lennon Helsinkiin - vaikka minä ja Matias olemmekin toistaiseksi oireettomia, on mahdollista että tauti kellistää meidätkin sängynpohjalle ja sitten olemme todella vaikeuksissa täällä.
Hyväksi onneksemme saimme lähes kaikki Romanian materiaalit kuvatuksi ennen tämän episodin alkamista - Moldovaan emme jatka, mutta demo saadaan tehdyksi ilman niitäkin. Nyt prioriteetti on vain se, että pääsemme kaikki ehjinä kotiin mahdollisimman pian.
Vaikka tilanne vaikuttaakin hieman uhkaavalta, täytyy kuitenkin muistaa kaiken tämän kaaoksen keskellä, että näinkin vakavan tapauksen kanssa ei ulkomailla ole vaarallista, kun lähellä on hyviä ystäviä ja pää pysyy kylmänä.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
maanantai 2. marraskuuta 2009
Trans trans transsylvania
Terveisiä pimeästä Romaniasta, Brasovin hoodeilta! Slovakian intensiivikurssi on nyt taaksejäänyttä elämää, ja jäljellä on väsymyksen lisäksi vain suuri määrä hulluja muistoja ja toinen toistaan omituisempia muistikuvia, joiden varmuudesta ei voi olla aivan viimeiseen asti varma.
Mitä sitten jäi Slovakiasta jäi käteen? Noh, ainakin arpi kyynärpäähän, kun juutuin Tatrapark-vesipuistossa vesiliukumäkeen ja jouduin ensiapuun paikattavaksi :D Mutta sen lisäksi söimme kyllästymiseen asti (ilmaista) a’la carte-ruokaa ja joimme itsemme turvoksiin virvokkeista. Toiseksi viimeinen yö valvottiin porukalla ja tehtiin taittotyötä kansilehtistä varten InDesignit tulessa kello 08 saakka aamulla. Lopputulos saa hymyilemään, ollaanhan me suomalaiset vaan joukolla ammattilaisia!
Viimeisen illan juhlat tiivistivät kaikissa omituisuudessaan koko reissun – paikallisbaari Starohorskassa seinällä olevat porat, sukset, noita-akat ja alastoman Mariah Careyn kuvalla höystetty jukeboksi riitelivät keskenään, jonka lisäksi sahajauholla täytetyt metsän eläimet tuijottivat meitä kiiluvilla nappisilmillään baarin pimennosta.
Kun baari päätti kello 02:30 sulkea ovensa, saimme fidduunduneelta baaritytöltä ostettua mukaamme muutamalla eurolla litran viinapullon ja limukkaa. Jotta outous ei olisi loppunut tähän, täysin sekaisin oleva kurssitoverimme päätti vielä pisteeksi iin päälle varastaa baarin nurkasta mukaansa täytetyn ketun… (Loppuillasta se kettu alkoi puhua, ja sai porttikiellon jatkoille äidyttyään totaalisen ärsyttäväksi vonguttuaan suukkoja kaikilta.) Myöhempiä havaintoja ko. eläimestä ei ole, mutta huhut kertovat jonkun lähteneen aamutuimaan vapauttamaan sitä takaisin luontoon…
Seuraavana päivänä teki hieman heikkoa nousta täyteenpakatun henkilöauton sikaosastolle ja tiedostaa se pikkuseikka, että edessä tosiaankin on kolmen tunnin matka Budapestiin. Onneksi 80-luvun hittien siivittämänä matka hujahti hetkessä…. NOT. Noh, kaiken sekoilun jälkeen meidän täysin sekaisin oleva kuskikin sitten päätti eksyä Budapestin lähiöihin ja joutui lopulta pyytämään paikallisen taksin ajamaan meidän edessä lentokentälle.
Lopulta kaiken harhailun jälkeen Budapestin lentokentällä jätimme pikaiset hyvästit muulle suomalaisporukalle, joka oli suuntaamassa lähes suorilla lennoilla kohti Oulua. Väsymyksen ja alkavan reissustressin kourissa tuntui raskaalta ajatella, että muut ovat seitsemän tunnin päästä jo takaisin kotona, mutta itse siinä vaiheessa luoja tietää missä.
Tarkkoja suunnitelmiahan meillä ei ole missään vaiheessa ollut muuta kuin jossain Iikan raapustamissa neuroottisissa reissuaikatauluissa (joita vaivaudumme Matiaksen kanssa harvemmin lukemaan, saati sisäistämään lukemaamme), ja vielä lentokentälläkin pohdimme Matiaksen kanssa kuumeisesti että missähän meidän pitikään se herra Kivi treffata – Brasovissa vaiko Bukarestissa? Oman laiskuutemme uhreina emme kehdanneet soittaa itse kohdehenkilölle, vaan otimme yhteyttä Iikan kauniimpaan puoleen Suomeen. Julia epäili, että meidän olisi viisainta suunnistaa Brasoviin, joten ostettiin sitten junatiketit välille Budapest - Brasov. (n. 60e/nokka, opiskelijakortille myyjätäti vain tuhahteli)
Junassa me tositrävellerit (;D) kohtasimme taas tuhansia uusia haasteita – kuten sen, miten hitossa junan väliovi saadaan auki jotta päästään toiseen junavaunuun, ja mikä hemmetin nappula se huuhtoo sen pytyn tyhjäksi, eikä kutsu vain serviisiä paikalle tuomaan jäähtynyttä kahvia… Kaiken jälkeen sammuttiin heti vaaka-asentoihin päästyämme, mutta uni keskeytyi useasti saavuttuamme Romanian rajalle. Innokkaat rajavartijat tutkailivat passejamme useaan otteeseen, ja totesivatten lopulta meidän olevan kelpo kamaa päästettäväksi yli rajan.
Hetkeä ennen määränpäätä seuraavana aamuna noin kello 06 konnari toi meille aamupalaksi suklaacroissantin ja persikkamehua. Niistä saatiinki sitten verensokerit tarpeeksi ylös, että pystyttiin kohtaamaan Iikka lumisateisessa Brasovissa. Siellähän se, asemalla heilui tukka kynittynä ja kamera kourassa – oli vaikea tunnistaa sitä, ku se näytti niin kerjäläiseltä, ettei ne kerjäläiset siinä vieressäkään onnistunu näyttämään yhtä surkeilta.. Ei siis muutako taksi alle ja hotellille! (13e single room meikäpojalla. Pojat majoittuu keskenään samassa huoneessa hintaan 18e yö. Aro Sport on paikan nimi. Kiivettyäni kolme kerrosta portaita yskäisenä ja hikisenä, 100kg kamppeita ylläni ymmärsin, mistä tuo nimi tulee)
Seitsemän tunnin päiväunien jälkeen käytiin kaupungilla syömässä ja nyt mietimme hotellilla, että mitäs seuraavaksi. Uskon vuorossa olevan kahvilakeikan, jossa tilaan vähintään tuplaespresson ja jatkan suurta väittelyä siitä, millainen tulee huominen olemaan. Sen kun tietäisi… Mutta tällä hetkellä pelkästään tämäkin riittää – suuri tietämättömyys kaikesta, paitsi siitä että olen olemassa. Kun avaan silmäni sängyssäni ja katson ulos, edessäni avautuu näkymä vuoresta, jonka rinteellä lukee Hollywoodin tyyliin “Brasov”. Kaikesta raukeudesta ja väsymyksestä huolimatta huomaa silloin hymyilevänsä – ja noina hetkinä tuntee taas olevansa enemmän elossa kuin tavallisesti.
Nyt on aika jatkaa Railaway-kuvauksia, joten pysytäänpä linjoilla! ;)
<3, Terhi
Mitä sitten jäi Slovakiasta jäi käteen? Noh, ainakin arpi kyynärpäähän, kun juutuin Tatrapark-vesipuistossa vesiliukumäkeen ja jouduin ensiapuun paikattavaksi :D Mutta sen lisäksi söimme kyllästymiseen asti (ilmaista) a’la carte-ruokaa ja joimme itsemme turvoksiin virvokkeista. Toiseksi viimeinen yö valvottiin porukalla ja tehtiin taittotyötä kansilehtistä varten InDesignit tulessa kello 08 saakka aamulla. Lopputulos saa hymyilemään, ollaanhan me suomalaiset vaan joukolla ammattilaisia!
Viimeisen illan juhlat tiivistivät kaikissa omituisuudessaan koko reissun – paikallisbaari Starohorskassa seinällä olevat porat, sukset, noita-akat ja alastoman Mariah Careyn kuvalla höystetty jukeboksi riitelivät keskenään, jonka lisäksi sahajauholla täytetyt metsän eläimet tuijottivat meitä kiiluvilla nappisilmillään baarin pimennosta.
Kun baari päätti kello 02:30 sulkea ovensa, saimme fidduunduneelta baaritytöltä ostettua mukaamme muutamalla eurolla litran viinapullon ja limukkaa. Jotta outous ei olisi loppunut tähän, täysin sekaisin oleva kurssitoverimme päätti vielä pisteeksi iin päälle varastaa baarin nurkasta mukaansa täytetyn ketun… (Loppuillasta se kettu alkoi puhua, ja sai porttikiellon jatkoille äidyttyään totaalisen ärsyttäväksi vonguttuaan suukkoja kaikilta.) Myöhempiä havaintoja ko. eläimestä ei ole, mutta huhut kertovat jonkun lähteneen aamutuimaan vapauttamaan sitä takaisin luontoon…
Seuraavana päivänä teki hieman heikkoa nousta täyteenpakatun henkilöauton sikaosastolle ja tiedostaa se pikkuseikka, että edessä tosiaankin on kolmen tunnin matka Budapestiin. Onneksi 80-luvun hittien siivittämänä matka hujahti hetkessä…. NOT. Noh, kaiken sekoilun jälkeen meidän täysin sekaisin oleva kuskikin sitten päätti eksyä Budapestin lähiöihin ja joutui lopulta pyytämään paikallisen taksin ajamaan meidän edessä lentokentälle.
Lopulta kaiken harhailun jälkeen Budapestin lentokentällä jätimme pikaiset hyvästit muulle suomalaisporukalle, joka oli suuntaamassa lähes suorilla lennoilla kohti Oulua. Väsymyksen ja alkavan reissustressin kourissa tuntui raskaalta ajatella, että muut ovat seitsemän tunnin päästä jo takaisin kotona, mutta itse siinä vaiheessa luoja tietää missä.
Tarkkoja suunnitelmiahan meillä ei ole missään vaiheessa ollut muuta kuin jossain Iikan raapustamissa neuroottisissa reissuaikatauluissa (joita vaivaudumme Matiaksen kanssa harvemmin lukemaan, saati sisäistämään lukemaamme), ja vielä lentokentälläkin pohdimme Matiaksen kanssa kuumeisesti että missähän meidän pitikään se herra Kivi treffata – Brasovissa vaiko Bukarestissa? Oman laiskuutemme uhreina emme kehdanneet soittaa itse kohdehenkilölle, vaan otimme yhteyttä Iikan kauniimpaan puoleen Suomeen. Julia epäili, että meidän olisi viisainta suunnistaa Brasoviin, joten ostettiin sitten junatiketit välille Budapest - Brasov. (n. 60e/nokka, opiskelijakortille myyjätäti vain tuhahteli)
Junassa me tositrävellerit (;D) kohtasimme taas tuhansia uusia haasteita – kuten sen, miten hitossa junan väliovi saadaan auki jotta päästään toiseen junavaunuun, ja mikä hemmetin nappula se huuhtoo sen pytyn tyhjäksi, eikä kutsu vain serviisiä paikalle tuomaan jäähtynyttä kahvia… Kaiken jälkeen sammuttiin heti vaaka-asentoihin päästyämme, mutta uni keskeytyi useasti saavuttuamme Romanian rajalle. Innokkaat rajavartijat tutkailivat passejamme useaan otteeseen, ja totesivatten lopulta meidän olevan kelpo kamaa päästettäväksi yli rajan.
Hetkeä ennen määränpäätä seuraavana aamuna noin kello 06 konnari toi meille aamupalaksi suklaacroissantin ja persikkamehua. Niistä saatiinki sitten verensokerit tarpeeksi ylös, että pystyttiin kohtaamaan Iikka lumisateisessa Brasovissa. Siellähän se, asemalla heilui tukka kynittynä ja kamera kourassa – oli vaikea tunnistaa sitä, ku se näytti niin kerjäläiseltä, ettei ne kerjäläiset siinä vieressäkään onnistunu näyttämään yhtä surkeilta.. Ei siis muutako taksi alle ja hotellille! (13e single room meikäpojalla. Pojat majoittuu keskenään samassa huoneessa hintaan 18e yö. Aro Sport on paikan nimi. Kiivettyäni kolme kerrosta portaita yskäisenä ja hikisenä, 100kg kamppeita ylläni ymmärsin, mistä tuo nimi tulee)
Seitsemän tunnin päiväunien jälkeen käytiin kaupungilla syömässä ja nyt mietimme hotellilla, että mitäs seuraavaksi. Uskon vuorossa olevan kahvilakeikan, jossa tilaan vähintään tuplaespresson ja jatkan suurta väittelyä siitä, millainen tulee huominen olemaan. Sen kun tietäisi… Mutta tällä hetkellä pelkästään tämäkin riittää – suuri tietämättömyys kaikesta, paitsi siitä että olen olemassa. Kun avaan silmäni sängyssäni ja katson ulos, edessäni avautuu näkymä vuoresta, jonka rinteellä lukee Hollywoodin tyyliin “Brasov”. Kaikesta raukeudesta ja väsymyksestä huolimatta huomaa silloin hymyilevänsä – ja noina hetkinä tuntee taas olevansa enemmän elossa kuin tavallisesti.
Nyt on aika jatkaa Railaway-kuvauksia, joten pysytäänpä linjoilla! ;)
<3, Terhi
tiistai 27. lokakuuta 2009
Vielä muutama päivä
Slovakian duo on pitänyt melkoista hiljaiseloa blogin suhteen, mikä on meikäläisellekin pettymys (ainoastaan siksi että minua kiinnostaisi nähdä ja kuulla, millaista meininkiä siellä pidetään). Toisaalta ymmärrän paremmin kuin hyvin Terhin ja Matiaksen bloginpäivittämisen harvaa tahtia: paitsi että kaksikko on korviaan myöten työn touhussa (Matias kertoi päivittäisen toiminnan kestävän aamukuudesta iltakuuteen), reissussa koneella istuminen jää yleensä minimiin. Ja näinhän sen pitää ollakin, Facebookia ja muita härviä ehtii pyöritellä kotomaassakin!
Vaikka olen itsekin pahasti intter net-riippuvainen (uutiset ja FB tsekataan joka aamu kännykällä lokaatiosta riippumatta), ulkomaankomennuksilla luotan perinteiseen ruutuvihkoon nettiblogien sijaan. Bloginteosta saattaa syntyä turhanpäiväisiä paineita ja reissussahan pyritään irroittautumaan kaikista pakoista. Lisäksi pitkä periodi vailla tietoyhteiskunnan tulvaa tekee eetvarttia itse kullekin.
Lyhyiden nettikeskusteluiden perusteella sekä Terhin että Matiaksen fiilis on tapissa ja molemmat odottavat kuumeisesti kuvaushommien alkamista. Viimeksi Matiaksen kanssa jutellessani tämä kertoi ulkoa kuuluvan jälleen kerran laukauksia: alueen väestöllä on tapana ammuskella ilmaan tuon tuosta. Eräs dokumenttiporukan tyypeistä oli lähtenyt jatkoille paikallisen metsästäjän kanssa ja saanut todistaa slovakialaista macho-kulttuuria: riistaheppu oli alkanut illan edetessä roimia ilmaan venäläisellä Mosin-Nagant -sotilaskiväärillä. Toivotaan, että kaksikko ilmestyy Brasoviin ilman ylimääräisiä rintakehässä irvisteleviä hengitysreikiä.
Kotimaankin tunnelmat ovat olleet ankarat: samaan nippuun on sidottu esituotannon säädön määrä, erittäin vahvaa stressiä, päivien äkkinäinen lyheneminen ja orastava flunssa viheliäisine oireineen ja tuo vihta painaa niskaa uskomattomalla draivilla. Hommat ovat onneksi pitkälti hoidossa: eilen käväisin ostamassa loputkin puuttuvista varusteista (joihin kuuluu mm. valkosipulijauhetta, hautakynttilöitä, Salmiakkikossua ja pimeässä loistavia vampyyrinhampaita - RailAwayn demo 2 tehdään ainoastaan goottiyleisöä ajatellen) ja ainoastaan yksi majapaikka on vielä varmistumatta (Brasovissa sijaitseva Aro Sport ilmoitti huoneiden olevan varattuina herroille Kivi, Matias ja Touvinen - saa nähdä pitääkö Terhin vaihtaa sukupuolta jotta päästään kirjautumaan sisään). Vielä pitäisi sopia kommunistikontaktin kanssa käytännön järjestelyistä, analysoida käsistä tovi ja tehdä lopullinen pakkaus, mutta muuten esituotanto alkaa olla tässä.
Stressi on jotain uskomatonta: normaalistikin ennen matkaa minulla on tapana pyöritellä kaikkia mahdollisia uhkakuvia pääkopan sisäpuolella, mutta nyt niitä on paljon aiempia kertoja enemmän. Eipä sinänsä ihme: kyse on kuitenkin tilanteesta, jossa monivuotisen unelman toteutuminen on lähempänä kuin koskaan. Jos kaikki menee putkeen, ei ole lainkaan mahdotonta, että sarjaa lähdetään oikeasti tekemään.
Se on onneksi varmaa, että neljän päivän kuluttua tuijotellessani pienenevää Helsinkiä alapuolellani ja reissumusan kaikuessa korvissa, ei mikään enää pelota, stressaa tai huoleta. Tien päällä ihmisen mieli on vapaa vastaanottamaan tulevat haasteet.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Dobri den!
Pahoitteluni blogitekstien vähäisestä määrästä, mutta yleinen säätö on pitänyt meidät hyvinkin kiireisenä! (eli ilmaisen oluen juominen, sekä kiireiseltä näyttäminen ilman perusteltua tekemistä...)
Saavuttiin siis tänne Stare Horyyn sunnuntai-iltana (pieni kylä Banska Bystrican lähellä, n. 15km metsään), eli viikko on vierähtänyt nopeammin kuin olisi edes voinut luulla. Saapuessamme tänne meille kerrottiin, että tälle viikolle ravintolaan on 150e piikki, jonka saamme tuhlata mihin vain haluamme. (ensi viikolle tulee uusi 150e piikki, heh) Lisäksi saatiin tälle viikolle 100e käyttörahaa räpylään, ja ensi viikolla siis sama. Hassu juttu vain on, ettei täällä saa rahaa menemään mihinkään. Kuten sanoin, kaikki on maksettu - eli tuossa tuo vihreä raha vain pyörii lompakontukkeena. Eikös olekin kaverit matkailu kallista? ;)
Ryhmiemme tarkoitus täällä on tehdä dokumenttielokuvia, ja jokaisen ryhmän 5 sekalaista jäsentä yrittävät puhaltaa yhteen hiileen. Omassa ryhmässäni on kaksi slovakialaista, yksi tsekki sekä yksi liettualainen. Slovakit eivät puhu englantia lainkaan, ja dokumenttielokuvan tekemisestä meillä kaikilla on oma mielipiteemme. Esimerkiksi kuvaaja haluaa ehdottomasti zoomata koko ajan, ja sillä aikaa mä itken verisiä kyyneleitä kun kukaan ei estä sitä. (meillä ei taida olla neljällä kasetilla vielä yhtään steadya kuvaa, hienoa..) Mä olen vakaasti sitä mieltä, että päätän vasta editoinnin jälkeen haluanko nimeäni koko tuotteeseen... :D Mut kerrotaanpa sitten miten kävi!
Niin ja jostainhan Matiaksen kanssa kaivettiin itsellemme flunssatkin. Olen tätäkin kirjoittaessani kääriytynyt peittoon ja tärisen nokka vuotaen. Yskään taitaa sekoittua verta, ja kylmyyden aallot sekoittuvat hetkittäin tuskaiseen hikeen. No, ehkä tämäkin tästä - illalla pitää lääkitä itseään teellä ja rommilla!
Matias on ottanut loistavia kuvia, mutta jätkä on nyt Spania Dolinassa kuvaamassa kaivosraunioita, joten en voi julkaista mitään maistiaisia. Pakotan sen kuitenki laittaan kuvia tänne ihan pikimmiten, joten elekäähän hättäilkö! Nyt taidan lähteä ottamaan pienet parantavat nokkaunet, että jaksaa riehua vielä illankin.
Hei ja moi, munavoi!
- Terhi
Saavuttiin siis tänne Stare Horyyn sunnuntai-iltana (pieni kylä Banska Bystrican lähellä, n. 15km metsään), eli viikko on vierähtänyt nopeammin kuin olisi edes voinut luulla. Saapuessamme tänne meille kerrottiin, että tälle viikolle ravintolaan on 150e piikki, jonka saamme tuhlata mihin vain haluamme. (ensi viikolle tulee uusi 150e piikki, heh) Lisäksi saatiin tälle viikolle 100e käyttörahaa räpylään, ja ensi viikolla siis sama. Hassu juttu vain on, ettei täällä saa rahaa menemään mihinkään. Kuten sanoin, kaikki on maksettu - eli tuossa tuo vihreä raha vain pyörii lompakontukkeena. Eikös olekin kaverit matkailu kallista? ;)
Ryhmiemme tarkoitus täällä on tehdä dokumenttielokuvia, ja jokaisen ryhmän 5 sekalaista jäsentä yrittävät puhaltaa yhteen hiileen. Omassa ryhmässäni on kaksi slovakialaista, yksi tsekki sekä yksi liettualainen. Slovakit eivät puhu englantia lainkaan, ja dokumenttielokuvan tekemisestä meillä kaikilla on oma mielipiteemme. Esimerkiksi kuvaaja haluaa ehdottomasti zoomata koko ajan, ja sillä aikaa mä itken verisiä kyyneleitä kun kukaan ei estä sitä. (meillä ei taida olla neljällä kasetilla vielä yhtään steadya kuvaa, hienoa..) Mä olen vakaasti sitä mieltä, että päätän vasta editoinnin jälkeen haluanko nimeäni koko tuotteeseen... :D Mut kerrotaanpa sitten miten kävi!
Niin ja jostainhan Matiaksen kanssa kaivettiin itsellemme flunssatkin. Olen tätäkin kirjoittaessani kääriytynyt peittoon ja tärisen nokka vuotaen. Yskään taitaa sekoittua verta, ja kylmyyden aallot sekoittuvat hetkittäin tuskaiseen hikeen. No, ehkä tämäkin tästä - illalla pitää lääkitä itseään teellä ja rommilla!
Matias on ottanut loistavia kuvia, mutta jätkä on nyt Spania Dolinassa kuvaamassa kaivosraunioita, joten en voi julkaista mitään maistiaisia. Pakotan sen kuitenki laittaan kuvia tänne ihan pikimmiten, joten elekäähän hättäilkö! Nyt taidan lähteä ottamaan pienet parantavat nokkaunet, että jaksaa riehua vielä illankin.
Hei ja moi, munavoi!
- Terhi
tiistai 20. lokakuuta 2009
Kateus, tuo suomalaisen mielenlaadun ehtymätön biopolttoaine
Slovakiasta kajahtelee terveisiä: on omat hotellihuoneet, roima piikki hotellin ravintolassa ja muutenkin täysihoidolta kalskahtavaa meininkiä – älkää siis uskoko niitä tulevia selviytymiskertomuksia, joita Terhi ja Matias tulevat blogiin suoltamaan. Siellä ne makaavat lämpimänä vällyissä, vetävät järettömän hyvää slovakkiolutta naamariin ja nauravat paskaisesti meikäläiselle, joka ahdistuu kuuden aikaan tulevasta pimeästä, liukkaista autoteistä ja käsikirjoittamisen loputtomasta suosta. Voi tätä katkeruuden kalvavaa kalkkia, kateuden pistäväntuoksuista lipeää.
No ei. Tosiasiassa olen äärimmäisen tyytyväinen siitä, että molemmat treenaavat kuvallista ilmaisua ulkomaisissa oloissa ja saavat samalla pötkötellä luksuksen keskellä. Mutta reissukateus iskee aina, kun joku muu lähtee eikä itse pääse. Voi sitä myrtymyksen määrää kun Facebook täyttyy valkohiekkarantaisista valokuvista ja itsellä on tyytyminen jäiselle katukivetykselle levitettyyn soraan. Tätä kärvistelyä välttääkseni kehitän aina alitajuisen tai mahdollisesti jopa konkreettisemman suunnitelman tulevasta matkasta. Se ei poista oireita, mutta lievittää kuitenkin.
Merkillistä kyllä, reissukateus tuntuu olevan kaikkein kovin niillä jotka eivät itse matkusta. On lannistavaa kertoa omista matkasuunnitelmistaan sille tietylle kurapersielle, joka ensimmäisenä alkaa tuhahdella: ”Miten sulla on aina rahaa reissata, itsekin nostan opintolainaa eikä tässä mihinkään ulkomaille repeä...”. No ei varmana repeä, kun paalu palaa viikonloppuna pystäreihin ja lihatiskeihin, bemarin rassailuun ja känkkylöiden roiskeläppiin. Hämmentävän suuren osan ajatuksissa reissaajanuori on jonkin sortin kultapossu, yhteiskunnan loinen tai hippiretku vapaamatkustaja – valtaosa suomalaisista ei tiedä, ettei matkailu ole hirvittävästi kalliimpi harrastus kuin mikään muukaan, mikäli osaa säästää, säätää ja sopeutua. Ja kun pakettimatkailussa parin viikon Thaimaankeikasta saa pulittaa reilusti yli tonnin, onhan se käsittämätöntä miten joku pärjää samalla rahalla parikin kuukautta ulkomailla.
Toisilla reissukateus pompsahtelee pintaan ennakkoluuloisena päivittelynä: ”Miten sinä sinne ilkeät lähteä, eikö siellä ole niitä hirveitä ötököitä ja rosvoja ja vaikka mitä?”. Ne reissaajat, jotka kulkevat pakettimatkakohteiden ulkopuolella, törmäävät tähän ilmiöön tuon tuosta. Kun itse pyrkii selittämään, miten tajuttoman siistiä on istua kynttilänvalossa kilometrien levyisen joen rannalla ja kuunnella takapihan sammakko-orkesteria, keskustelukumppani alkaa kaivaa esiin paratiisin käärmeitä. Eikö siellä ole hirveän kuuma? Eikö ne torakat tule ihan joka paikkaan? Miten voitte luottaa niihin paikallisiin, nehän varastaa kaiken minkä irti lähtee? Suurin osa näistä päivittelijöistä haluaisi itsekin suunnata perinteisten kuvioiden ulkopuolelle, mutta tahtoa ja uskallusta ei ole tarpeeksi – sitten kyseenalaistetaan toisten kokemusten mielekkyys ja saadaan oma arki tuntumaan arvokkaalta ja turvalliselta.
Jokainen reissaaja tietää sen, että rahaa järjestyy matkahommiin aina ja olosuhteista selviää oikealla asenteella. Kateellisuusnillittäjät verhoavat käytännön syihin sen yksinkertaisen tosiasian, että heiltä puuttuu munaa lähteä omalta mukavuusalueeltaan. Älä kadehdi vaan luo kateutta - meikäläinenkin sietää juuri ja juuri Slovakiasta kuuluvaa riemuvirttä sen tiedon varassa, että kohta mennään itsekin!
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Tahdon nähdä tulen jonka savua jo haistelen - kiitorata on kuuma
Nyt kun kaikki pahin pakkaaminen ja lähtösäätö alkaa olla hallinnassa, voin hetkeksi pysähtyä tietokoneen ääreen kokoamaan itseni ja ajatukseni. Lähtö Slovakiaan on siis noin parin tunnin päästä, ja tuntuu että kaikki on vieläkin hajallaan - vaikka toivon kovasti, ettei ole!
Ympäri mun kämppää lojuu muistiinpanoja pakkailuista. Niiden perusteella saa sitten helposti kamansa nakattua rinkkaan ja koko hommaan tuhrautuu noin puolet vähemmän aikaa mitä satunnaisella tavaroiden haalimisella. Viimeisimmät muistiinpanot koskevat lähinnä asunnon kuntoa: roskien vienti, jääkaapin tyhjennys, tiskien tiskaus, kasvien kastelu (niiden harvojen, jotka vielä ovat sinnikkäästi elossa!), pullojen vieminen kauppaan, ei mainoksia-kyltti oveen. Odotan innolla mitä unohdan - sen minkä asuntoonsa mätänemään jättää, se kuukauden päästä sinua ovella moikkaa kun tulet takaisin....
Keskiviikkona tuli sitten pidettyä vahingossa läksiäisjuhlatkin - mikä tahansa syy pippaloihin kelpaa meikäläiselle! Tarkoitus oli pitää parin henkilön illanistujaiset, mutta lopulta laskin 33 neliön yksiöstäni 17 juhlavierasta. Oli mahtavat kemut! Ja pahoitteluni heille, jotka kokevat jääneensä ilman kutsua - nämä juhlat tapahtuivat siis täysin spontaanisti ja puolivahingossa, täysin suunnittelematta. Lupaan, että jos tältä reissulta taas hengissä selviää niin sitten pidetään tervetulojuhlat, jonne lupaan käskeä kaikki ketkä tiedän - ja vähän muitakin... (niin ja pikkuvinkki: älkää missään nimessä ikinä pitäkö läksiäisiä lähtöä edeltävänä päivänä. Asunto näytti olevan tornadon jäljiltä, ja se mun päässä jyskyttävä tango deliriumki vain nopeutti tahtiaan seuraavan illan mittaan....)
Mutta nyt on lähdettävä haistelemaan maailman tuulia ja aiheuttamaan kauhua ja pahennusta muihin kulttuureihin. Pysykäähän linjoilla, lupaamme että mahdollisuuksien mukaan tämän päivityksen jälkeen ainakin meidän kaksikolta (nappaan nimittäin Matiaksenkin mukaan!) mahdollisuuksien mukaan alkaa puskea tänne myös videoklippejä ja kuvia. Tiedän; tuskin maltatte odottaa! ;)
sisko tahtoisin jäädä
mutta moottoritie on kuuma
kaupunkien valot mulle huutaa
tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa
sä olet mulle unelmaa mutta maailma on totta
- Terhi (ja Matias)
Ympäri mun kämppää lojuu muistiinpanoja pakkailuista. Niiden perusteella saa sitten helposti kamansa nakattua rinkkaan ja koko hommaan tuhrautuu noin puolet vähemmän aikaa mitä satunnaisella tavaroiden haalimisella. Viimeisimmät muistiinpanot koskevat lähinnä asunnon kuntoa: roskien vienti, jääkaapin tyhjennys, tiskien tiskaus, kasvien kastelu (niiden harvojen, jotka vielä ovat sinnikkäästi elossa!), pullojen vieminen kauppaan, ei mainoksia-kyltti oveen. Odotan innolla mitä unohdan - sen minkä asuntoonsa mätänemään jättää, se kuukauden päästä sinua ovella moikkaa kun tulet takaisin....
Keskiviikkona tuli sitten pidettyä vahingossa läksiäisjuhlatkin - mikä tahansa syy pippaloihin kelpaa meikäläiselle! Tarkoitus oli pitää parin henkilön illanistujaiset, mutta lopulta laskin 33 neliön yksiöstäni 17 juhlavierasta. Oli mahtavat kemut! Ja pahoitteluni heille, jotka kokevat jääneensä ilman kutsua - nämä juhlat tapahtuivat siis täysin spontaanisti ja puolivahingossa, täysin suunnittelematta. Lupaan, että jos tältä reissulta taas hengissä selviää niin sitten pidetään tervetulojuhlat, jonne lupaan käskeä kaikki ketkä tiedän - ja vähän muitakin... (niin ja pikkuvinkki: älkää missään nimessä ikinä pitäkö läksiäisiä lähtöä edeltävänä päivänä. Asunto näytti olevan tornadon jäljiltä, ja se mun päässä jyskyttävä tango deliriumki vain nopeutti tahtiaan seuraavan illan mittaan....)
Mutta nyt on lähdettävä haistelemaan maailman tuulia ja aiheuttamaan kauhua ja pahennusta muihin kulttuureihin. Pysykäähän linjoilla, lupaamme että mahdollisuuksien mukaan tämän päivityksen jälkeen ainakin meidän kaksikolta (nappaan nimittäin Matiaksenkin mukaan!) mahdollisuuksien mukaan alkaa puskea tänne myös videoklippejä ja kuvia. Tiedän; tuskin maltatte odottaa! ;)
sisko tahtoisin jäädä
mutta moottoritie on kuuma
kaupunkien valot mulle huutaa
tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa
sä olet mulle unelmaa mutta maailma on totta
- Terhi (ja Matias)
tiistai 13. lokakuuta 2009
Hajanaisia ajatelmia säädön kurimuksesta
RailAway on kohta kävelyiässä - noin 12 kuukautta sitten starttasimme hommat. Sen jälkeen ei ole kulunut päivääkään, ettei proggis olisi ollut jollain tapaa mielen päällä. Vaikka nyt ollaan jo kakkosdemon tuotannon kynnyksellä, tekemistä on loputtomasti ja stressiarvot veressä huutavat hoosiannaa.
Terhin ja Matiaksen tie käy kohti Slovakiaa sunnuntaina (kaksikko osallistuu intensiiviselle dokkarikurssille ennen matkan alkua) ja esituotannon loppuvaiheet ovat vahvasti käsillä. Homma pelaa kaikilla sektoreilla ja viime viikon kiivaan kinastelun jälkeen demokratia toimii jengissä entistä paremmin - nyt kaikki puhaltavat yhteiseen hiileen eivätkä omiin muniinsa/munanjohtimiinsa. Käsikirjoitus on valmiinpuoleinen, matkasuunnitelma lyöty lukkoon ja lennot varattu, mutta vielä tekemistä piisaa - skriptin lopullinen hiominen, reilikorttien hakeminen, varusteiden pakkaaminen, miljoonat tuotannolliset paperihommat ja kuvauslupien hankkiminen Euroopan ankarimmilta byrokraateilta (diktatuuri kun tykkää valvoa, miten heistä maailmalla puhutaan)...
Matkan alkusäätöjen aiheuttama paine, stressi ja ahdistuneisuuden tunne ovat tuttuja jokaiselle pidempää keikkaa heittäneelle. Vaikka kuinka käynnistäisi matkasuunnittelun hyvissä ajoin, siitä huolimatta viimeiset kaksi-kolme viikkoa (toki persoonasta riippuen) menevät hillittömän lähtösäädön parissa. Leikkaa tukka, hommaa vakuutus, punnitse rinkka, aja trekkikengät sisään, hyvästele kaverit - lista tuntuu loputtomalta eikä lyhene millään. Yöllä mielessä pyörii pelko ja ahdistus: mitä on unohtumassa, mitä jos koko reissun onnistuminen onkin kiinni siitä yhdestä pienestä jutusta jota en muista?
Kuten yleensä, stressaaminen tulevista tapahtumista on totaalisen turhaa - niiden sujumista ei voi ennustaa, mutta niihin voi valmistautua toimimalla järkevästi. Hyvä konsti säätöstressin niittaamiseen on tehdä itselleen selkeä, riittävän väljä ja kaiken olennaisen kattava to-do-lista, joka antaa riittävästi aikaa kaikkien askareiden suorittamiseen. Ja tämä lista kannattaa hahmotella paperille jo siinä vaiheessa, kun lennot ovat varatut ja reissuunlähtö varmistunut, ei kuukausi ennen lähtöä (esimerkiksi rokoteohjelmat saattavat olla parikin kuukautta pitkiä kaikkine tehosteineen).
Kun sitten seistä töröttää rinkka selässä Helsinki-Vantaalla, matkaanlähdön ainutlaatuinen fiilis on täysi, tyydyttävä ja totaalinen, kun tietää hommien olevan kaikin puolin reilassa. Siinä vaiheessa ahdistuneisuus katoaa ja mielen täyttää seikkailu - nyt mennään eikä meinata!
Tuota tunnetta odotellessa nämä kaksi ja puoli säätöviikkoa kuluvat siivillä.
Terhin ja Matiaksen tie käy kohti Slovakiaa sunnuntaina (kaksikko osallistuu intensiiviselle dokkarikurssille ennen matkan alkua) ja esituotannon loppuvaiheet ovat vahvasti käsillä. Homma pelaa kaikilla sektoreilla ja viime viikon kiivaan kinastelun jälkeen demokratia toimii jengissä entistä paremmin - nyt kaikki puhaltavat yhteiseen hiileen eivätkä omiin muniinsa/munanjohtimiinsa. Käsikirjoitus on valmiinpuoleinen, matkasuunnitelma lyöty lukkoon ja lennot varattu, mutta vielä tekemistä piisaa - skriptin lopullinen hiominen, reilikorttien hakeminen, varusteiden pakkaaminen, miljoonat tuotannolliset paperihommat ja kuvauslupien hankkiminen Euroopan ankarimmilta byrokraateilta (diktatuuri kun tykkää valvoa, miten heistä maailmalla puhutaan)...
Matkan alkusäätöjen aiheuttama paine, stressi ja ahdistuneisuuden tunne ovat tuttuja jokaiselle pidempää keikkaa heittäneelle. Vaikka kuinka käynnistäisi matkasuunnittelun hyvissä ajoin, siitä huolimatta viimeiset kaksi-kolme viikkoa (toki persoonasta riippuen) menevät hillittömän lähtösäädön parissa. Leikkaa tukka, hommaa vakuutus, punnitse rinkka, aja trekkikengät sisään, hyvästele kaverit - lista tuntuu loputtomalta eikä lyhene millään. Yöllä mielessä pyörii pelko ja ahdistus: mitä on unohtumassa, mitä jos koko reissun onnistuminen onkin kiinni siitä yhdestä pienestä jutusta jota en muista?
Kuten yleensä, stressaaminen tulevista tapahtumista on totaalisen turhaa - niiden sujumista ei voi ennustaa, mutta niihin voi valmistautua toimimalla järkevästi. Hyvä konsti säätöstressin niittaamiseen on tehdä itselleen selkeä, riittävän väljä ja kaiken olennaisen kattava to-do-lista, joka antaa riittävästi aikaa kaikkien askareiden suorittamiseen. Ja tämä lista kannattaa hahmotella paperille jo siinä vaiheessa, kun lennot ovat varatut ja reissuunlähtö varmistunut, ei kuukausi ennen lähtöä (esimerkiksi rokoteohjelmat saattavat olla parikin kuukautta pitkiä kaikkine tehosteineen).
Kun sitten seistä töröttää rinkka selässä Helsinki-Vantaalla, matkaanlähdön ainutlaatuinen fiilis on täysi, tyydyttävä ja totaalinen, kun tietää hommien olevan kaikin puolin reilassa. Siinä vaiheessa ahdistuneisuus katoaa ja mielen täyttää seikkailu - nyt mennään eikä meinata!
Tuota tunnetta odotellessa nämä kaksi ja puoli säätöviikkoa kuluvat siivillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)