Joulun kunniaksi julkaisemme parisen viikkoa sitten valmistuneen trailerin!
Trailerin voi katsoa tästä: http://www.youtube.com/watch?v=MU8deIKtoCE
Leppoisaa joulunseutua, villejä välipäiviä ja reissuntäyteistä vuotta 2010 toivottaa koko RailAwayn poppoo!
torstai 24. joulukuuta 2009
perjantai 18. joulukuuta 2009
Kiitos tästä vuodesta
Pakkanen alkaa viimein hellittää, Oulun taivaalle hiljalleen lipuva pilvimassa estää lämpöä karkaamasta ja ihmisiä lannistumasta kylmyyteen. Tänään on ensimmäinen arkipäivä kuukauteen, kun en ole taapertanut toppavarusteissa kohti Kotkantien yksikköä ja kahdeksantuntista Final Cut Pro -hetkeä. Ei, demo ei ole vielä valmis, mutta pääpiirteissään homma alkaa näyttää selvältä.
Leikkaus on muutamaa pikkuhiomista vaille valmis, minkä jälkeen Matias alkaa määrittää värejä ja korjata ääniä. Terhi jatkaa ekstrojen parissa puurtamista ja lopullisena silauksena DVD:lle värkätään myös kommenttiraita. Vaikka omakehu onkin suomalaisessa kulttuurissa rumaa ja paheksuttavaa, on silti pakko olla hiljaisen tyytyväinen: 15 tuntia materiaalia on puserrettu 30-minuuttiseksi kokonaisuudeksi, jossa onnistuimme paikkaamaan monia edellisen demon puutteita. Viikko sitten esitimme OAMK:n Showtime-tilaisuudessa 9 minuutin kohtauksen Bucegin vuoristokeikasta ja palaute oli innostunutta ja innostavaa. Siitä vilpitön kiitos.
Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin ja todeta, että vuosi RailAwayn parissa on vierähtänyt. Vuodenkierto on pitänyt sisällään kaksi hienoa kuvausmatkaa, lukuisia epätoivoisia vitutuksen kurimuksia, hillitöntä räkänaurua ja ennen kaikkea lujaa, määrätietoista työtä. Olemme tehneet duunia jatkuvan paineen alaisena, koska edelleenkään meillä ei ole mitään takeita siitä, mikä on ohjelmamme tilanne vuoden päästä. Niin pitkä matka on kuitenkin kuljettu, ettei vaihtoehtoja ole kuin yksi: eteenpäin.
Kiitokset kaikille meitä tukeneille, opettaneille, rahallisesti avustaneille, tsempanneille, hajoilua ymmärtäneille, tavaroita lainanneille, tunnusmusiikkia säveltäneille ja kaikille muille. Ilman teitä emme olisi päässeet Oulua kauemmaksi ja unelman toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista. Jokaisen yksittäisen ihmisen myötävaikutus demon valmistumiseksi on ollut korvaamaton osa kokonaisuutta.
Nyt RailAway siirtyy ansaitulle joululomalle (tai no, välipäivinä on varmaan jo pakko palata edittipöydän ääreen) ja palaa eetteriin taas vuodenvaihteen jälkeen. Leppoisat lomanseudut, hilpeät hanukat, joviaalit joulut ja uljaat uudenvuodet teille kaikille!
Leikkaus on muutamaa pikkuhiomista vaille valmis, minkä jälkeen Matias alkaa määrittää värejä ja korjata ääniä. Terhi jatkaa ekstrojen parissa puurtamista ja lopullisena silauksena DVD:lle värkätään myös kommenttiraita. Vaikka omakehu onkin suomalaisessa kulttuurissa rumaa ja paheksuttavaa, on silti pakko olla hiljaisen tyytyväinen: 15 tuntia materiaalia on puserrettu 30-minuuttiseksi kokonaisuudeksi, jossa onnistuimme paikkaamaan monia edellisen demon puutteita. Viikko sitten esitimme OAMK:n Showtime-tilaisuudessa 9 minuutin kohtauksen Bucegin vuoristokeikasta ja palaute oli innostunutta ja innostavaa. Siitä vilpitön kiitos.
Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin ja todeta, että vuosi RailAwayn parissa on vierähtänyt. Vuodenkierto on pitänyt sisällään kaksi hienoa kuvausmatkaa, lukuisia epätoivoisia vitutuksen kurimuksia, hillitöntä räkänaurua ja ennen kaikkea lujaa, määrätietoista työtä. Olemme tehneet duunia jatkuvan paineen alaisena, koska edelleenkään meillä ei ole mitään takeita siitä, mikä on ohjelmamme tilanne vuoden päästä. Niin pitkä matka on kuitenkin kuljettu, ettei vaihtoehtoja ole kuin yksi: eteenpäin.
Kiitokset kaikille meitä tukeneille, opettaneille, rahallisesti avustaneille, tsempanneille, hajoilua ymmärtäneille, tavaroita lainanneille, tunnusmusiikkia säveltäneille ja kaikille muille. Ilman teitä emme olisi päässeet Oulua kauemmaksi ja unelman toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista. Jokaisen yksittäisen ihmisen myötävaikutus demon valmistumiseksi on ollut korvaamaton osa kokonaisuutta.
Nyt RailAway siirtyy ansaitulle joululomalle (tai no, välipäivinä on varmaan jo pakko palata edittipöydän ääreen) ja palaa eetteriin taas vuodenvaihteen jälkeen. Leppoisat lomanseudut, hilpeät hanukat, joviaalit joulut ja uljaat uudenvuodet teille kaikille!
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Long time, no see!
Aivan ensimmäiseksi pahoiteltakoon pitkää informaatiokatkosta - Romaniassa velloneen paniikin jälkeen ei ole meistä tässä blogissa kuulunut pihaustakaan. Syitä on monia, mutta jätettäköön ne erittelemättä ja vedottakoot pelkkään laiskuuteen!
Selvisimme siis reissusta elossa, kaikki kolme pallopäätä. Meikäläinen ja Matias viihdyimme Brasovilaisessa sairaalassa huimat neljä ja puoli päivää, kunnes maltoimme lähteä sieltä pois. Kokemus oli kyllä vertaansa vailla, ja tapauksesta kirjoittelivat niin paikallislehti Kaleva kuin mm. Iltalehtikin. (jos ei naamaansa saa iltapäivälehtien kanteen, niin eihän se silloin ole reissu eikä mikään!) H1N1-epäilyt osoittautuivat onneksemme tyhjiksi ja pääsimme ulos polilta. Lähtiessä mulla oli vielä aika kovia vatsakipuja ja luultavasti vähän kuumettakin, mutta huijattiin kuumemittaria ottamalla se pois kainalosta ja tuskanirvistelyn sijaan tyydyin vain hymyilemään hoitajille ja vakuuttelemaan hyvää terveyttäni. Ei tehnyt enää mieli jäädä sairaalaan, vaan lähinnä päästä edes ulos kuolemaan - oli tauti mikä hyvänsä!
Niinpä koulumme pyynnöstä (ja kustannuksella..) tilasimmekin pikaisesti uudet lennot takaisin Suomeen, jotta pääsisimme hyvään hoitoon. Reissun loppupuoli kaatui siis vähän turvalleen, mutta minkäs tekee - niin sankari ei allekirjoittanutkaan ole, että lähtisi puolikuntoisena leikkimään suurensuurta seikkailijaa. Näinpä matkustimme siis Bukarestin kautta takaisin Ouluun - totta kai lentoyhtiömme vielä ehti laukkummekin johonkin kadottaa tuolla välillä. Onneksi ne saapuivat seuraavana päivänä saapumisestamme kotiin.
Oulussa meikä paineli suorinta tietä yksityiselle lääkäriasemalle selvittämään heti, mikä mua vaivaa. Niinpä meikästä otettiin lähestulkoon varmaan kaikki mahdolliset testit mitä ottaa voi, ja lopulta esimerkiksi kummatkin käsitaipeeni olivat jo niin pisteltyjä, että hyvä kun kädet taipuivat mihinkään suuntaan...
Kaiken tämän jälkeen en edes tiedä mitä musta löytyi, mutta ainakin kampylobakteeriin söin lääkitystä. Kyseinen sairaus on ulkomailla käsittääkseni melko yleinen, ja sen voi saada mm. likaisesta vedestä tai huonosti kypsennetystä lihasta. Oikealla hoidolla se olisi talttunut jopa tunneissa, mutta eihän meikäläistä siellä Romaniassa tällaisten varalta hoidettu, koska uskoivat niin pyhästi siihen että kannan sikaflunssaa. No, eipä se auta enää jossitella, nähty ja koettu! Mistä lie olen saanut viruksen kehooni, se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Reilua toki on se, ettei pojilla ollut mitään oireita mistään vastaavasta :D Eli olen mennyt itse työntämään suuhuni jotain, mitä ei olisi pitänyt... great!
Nyt sitten onkin vietetty aikaa vain editoimassa kasaan saatua materiaalia ja miettimässä kuumeisesti tuleeko tästä nyt mitään vaiko eikö tule. Itseänihän on ainakin kovasti naurattanut, joten myöhemmin näkee kuinka paljon muita!
Vaikka kuvausreissu onkin ohi, pysykäähän linjoilla! Uusia matkoja on kovasti suunnitteilla, sillä esimerkiksi Iikka ja meitä kotisuomessa kovasti tsempannu graafikkomme Julia ovat lähdössä muutaman kuukauden päästä kiertämään Indoja ja muita asiaankuuluvia hoodeja. Sitä ennen itse yritän päästä käymään vaikkapa Espanjassa, ja Matiaksesta nyt ei kukaan ota selvää. Sehän saattaa ampaista vaikka kuuhun....
Kuulemisiin!
- Terhi
Selvisimme siis reissusta elossa, kaikki kolme pallopäätä. Meikäläinen ja Matias viihdyimme Brasovilaisessa sairaalassa huimat neljä ja puoli päivää, kunnes maltoimme lähteä sieltä pois. Kokemus oli kyllä vertaansa vailla, ja tapauksesta kirjoittelivat niin paikallislehti Kaleva kuin mm. Iltalehtikin. (jos ei naamaansa saa iltapäivälehtien kanteen, niin eihän se silloin ole reissu eikä mikään!) H1N1-epäilyt osoittautuivat onneksemme tyhjiksi ja pääsimme ulos polilta. Lähtiessä mulla oli vielä aika kovia vatsakipuja ja luultavasti vähän kuumettakin, mutta huijattiin kuumemittaria ottamalla se pois kainalosta ja tuskanirvistelyn sijaan tyydyin vain hymyilemään hoitajille ja vakuuttelemaan hyvää terveyttäni. Ei tehnyt enää mieli jäädä sairaalaan, vaan lähinnä päästä edes ulos kuolemaan - oli tauti mikä hyvänsä!
Niinpä koulumme pyynnöstä (ja kustannuksella..) tilasimmekin pikaisesti uudet lennot takaisin Suomeen, jotta pääsisimme hyvään hoitoon. Reissun loppupuoli kaatui siis vähän turvalleen, mutta minkäs tekee - niin sankari ei allekirjoittanutkaan ole, että lähtisi puolikuntoisena leikkimään suurensuurta seikkailijaa. Näinpä matkustimme siis Bukarestin kautta takaisin Ouluun - totta kai lentoyhtiömme vielä ehti laukkummekin johonkin kadottaa tuolla välillä. Onneksi ne saapuivat seuraavana päivänä saapumisestamme kotiin.
Oulussa meikä paineli suorinta tietä yksityiselle lääkäriasemalle selvittämään heti, mikä mua vaivaa. Niinpä meikästä otettiin lähestulkoon varmaan kaikki mahdolliset testit mitä ottaa voi, ja lopulta esimerkiksi kummatkin käsitaipeeni olivat jo niin pisteltyjä, että hyvä kun kädet taipuivat mihinkään suuntaan...
Kaiken tämän jälkeen en edes tiedä mitä musta löytyi, mutta ainakin kampylobakteeriin söin lääkitystä. Kyseinen sairaus on ulkomailla käsittääkseni melko yleinen, ja sen voi saada mm. likaisesta vedestä tai huonosti kypsennetystä lihasta. Oikealla hoidolla se olisi talttunut jopa tunneissa, mutta eihän meikäläistä siellä Romaniassa tällaisten varalta hoidettu, koska uskoivat niin pyhästi siihen että kannan sikaflunssaa. No, eipä se auta enää jossitella, nähty ja koettu! Mistä lie olen saanut viruksen kehooni, se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Reilua toki on se, ettei pojilla ollut mitään oireita mistään vastaavasta :D Eli olen mennyt itse työntämään suuhuni jotain, mitä ei olisi pitänyt... great!
Nyt sitten onkin vietetty aikaa vain editoimassa kasaan saatua materiaalia ja miettimässä kuumeisesti tuleeko tästä nyt mitään vaiko eikö tule. Itseänihän on ainakin kovasti naurattanut, joten myöhemmin näkee kuinka paljon muita!
Vaikka kuvausreissu onkin ohi, pysykäähän linjoilla! Uusia matkoja on kovasti suunnitteilla, sillä esimerkiksi Iikka ja meitä kotisuomessa kovasti tsempannu graafikkomme Julia ovat lähdössä muutaman kuukauden päästä kiertämään Indoja ja muita asiaankuuluvia hoodeja. Sitä ennen itse yritän päästä käymään vaikkapa Espanjassa, ja Matiaksesta nyt ei kukaan ota selvää. Sehän saattaa ampaista vaikka kuuhun....
Kuulemisiin!
- Terhi
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Karanteenissa Brasovissa
Kirjoittelen tämän tekstin nopsaan, sillä aikaa on vähän. Istun Brasovin KFC:ssa ilmaisen wlanin vuoksi ja yritän selvittää, miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti Suomeen. Tapahtumat ovat ottaneet odottamattoman käänteen ja kuten Facebookissa todettiin, tällä hetkellä demo kakkosta käsikirjoitetaan jostain muualta käsin.
Terhin viimeisen blogimerkinnän jälkeen siirryimme Braniin ja kuvasimme siellä monia hyviä kohtauksia - koetuksi tuli kävely karhumetsässä, myrsky vuoristossa ja yöpyminen hylätyssä kummitustalossa keskellä erämaata. Nämä olivat kuitenkin kevyitä koettelemuksia viime vuorokauden tapahtumiin verrattuna.
Terhi oli kärsinyt useita päiviä voimakkaasta mahakivusta, ja eilen hänelle alkoi yhtäkkisesti nousta korkea kuume. Tämä oli hälyttävä oire, koska Terhi ei käytännössä koskaan flunssassa kuumeile. Nyt lämpö nousi yli 39 asteen ja muut oireet marssivat perässä: lihaskipua, silmien kuumottelua, voimattomuutta ja hengitysvaikeuksia. Koska Romaniassa sikainfluenssa on levinnyt viime viikkoina räjähdysmäisesti, päätimme ottaa tilanteen vakavasti.
Koska emme tienneet miten potentiaalisissa H1N1 -tapauksissa tulee ulkomailla toimia, soitimme Suomen ulkoministeriöön ja sieltä meidät yhdistettiin konsulille, jonka käytös oli suorastaan pöyristyttävän epäammattimaista: luurissa kyseltiin miksi ylipäätään olimme soittaneet ja väitettiin kivenkovaan, että Branissa on oltava lääkäri. Noh, kyseessä on 5600 asukkaan pieni maalaiskylä, joten tiesimme virkailijan olevan väärässä. Herätimme isäntäperheemme ja yritimme elekielellä ja ontuvalla romanialla selittää tilanteemme (täällähän englanninkielentaito on enemmän poikkeus kuin sääntö). Siinä vaiheessa kun kirjoitimme ylös kuumelukemat (tuossa vaiheessa 39.23), hommaan tuli vauhtia ja aspiriinin tarjoaminen vaihtui lanssikyydin tilaamiseen.
Ambulanssi saapui tuntia myöhemmin ja sen henkilökunta käyttäytyi todella passiivisesti ja vittumaisesti (Terhi kertoi myöhemmin puhelimessa, että matkalla hoitajakaksikko oli keskittynyt lähinnä intensiiviseen riitelyyn ja naksujen syömiseen) - esimerkiksi Matiasta ei aluksi meinattu saada mukaan ollenkaan. Kilahdus oli helvetin lähellä ja totesin painokkaasti, että Matias lähtee mukaan eikä vaihtoehtoja ole. Kaksikko lähti lanssilla kohti Brasovia ja minä jäin nukkumaan levottomasti. Yöllä sain viestin jossa kerrottiin molempien jääneen sairaalahoitoon ja että tietoa jatkosta ei ollut.
Aamulla heitin koko trekkaus- ja kuvauskalustomme selkään (yhteensä 3 rinkkaa ja 2 kameralaukkua) ja painoin bussikyydillä Brasoviin. Tällä välin sain selville, että Matias oli onnistunut tavoittamaan IF:n kautta suomalaisen lääkärin, joka tulisi arvioimaan sairaalan tason ja jatkotoimenpiteet. Kävin toimittamassa kaksikolle puhelimen laturit ja muuta sälää ja pakko on myöntää, että kyse oli harvinaisen karusta, ankeasta ja epähygieenisen oloisesta laitoksesta. Katossa oli oksennusta eikä Terhille ja Matiakselle oltu annettu ruokaa tai vettä. Terhikin oli laitettu tippaan vaikka mitään pahoinvointioireita ei ollut. Matiasta ei päästetä sairaalasta ulos, vaikka mitään oireita ei ole, koska taudin pelätään leviävän.
Viimeisimpien tietojen mukaan kaksikko viettää seuraavan yön vielä sairaalassa ja pääsee sen jälkeen toivon mukaan pois. Terhin diagnoosia ei ole vielä saatu, mutta H1N1-tartuntaa pidetään todennäköisenä. Heti kun duo pääsee sairaalasta, järkkäämme junakyydin Bukarestiin ja sieltä lennon Helsinkiin - vaikka minä ja Matias olemmekin toistaiseksi oireettomia, on mahdollista että tauti kellistää meidätkin sängynpohjalle ja sitten olemme todella vaikeuksissa täällä.
Hyväksi onneksemme saimme lähes kaikki Romanian materiaalit kuvatuksi ennen tämän episodin alkamista - Moldovaan emme jatka, mutta demo saadaan tehdyksi ilman niitäkin. Nyt prioriteetti on vain se, että pääsemme kaikki ehjinä kotiin mahdollisimman pian.
Vaikka tilanne vaikuttaakin hieman uhkaavalta, täytyy kuitenkin muistaa kaiken tämän kaaoksen keskellä, että näinkin vakavan tapauksen kanssa ei ulkomailla ole vaarallista, kun lähellä on hyviä ystäviä ja pää pysyy kylmänä.
Terhin viimeisen blogimerkinnän jälkeen siirryimme Braniin ja kuvasimme siellä monia hyviä kohtauksia - koetuksi tuli kävely karhumetsässä, myrsky vuoristossa ja yöpyminen hylätyssä kummitustalossa keskellä erämaata. Nämä olivat kuitenkin kevyitä koettelemuksia viime vuorokauden tapahtumiin verrattuna.
Terhi oli kärsinyt useita päiviä voimakkaasta mahakivusta, ja eilen hänelle alkoi yhtäkkisesti nousta korkea kuume. Tämä oli hälyttävä oire, koska Terhi ei käytännössä koskaan flunssassa kuumeile. Nyt lämpö nousi yli 39 asteen ja muut oireet marssivat perässä: lihaskipua, silmien kuumottelua, voimattomuutta ja hengitysvaikeuksia. Koska Romaniassa sikainfluenssa on levinnyt viime viikkoina räjähdysmäisesti, päätimme ottaa tilanteen vakavasti.
Koska emme tienneet miten potentiaalisissa H1N1 -tapauksissa tulee ulkomailla toimia, soitimme Suomen ulkoministeriöön ja sieltä meidät yhdistettiin konsulille, jonka käytös oli suorastaan pöyristyttävän epäammattimaista: luurissa kyseltiin miksi ylipäätään olimme soittaneet ja väitettiin kivenkovaan, että Branissa on oltava lääkäri. Noh, kyseessä on 5600 asukkaan pieni maalaiskylä, joten tiesimme virkailijan olevan väärässä. Herätimme isäntäperheemme ja yritimme elekielellä ja ontuvalla romanialla selittää tilanteemme (täällähän englanninkielentaito on enemmän poikkeus kuin sääntö). Siinä vaiheessa kun kirjoitimme ylös kuumelukemat (tuossa vaiheessa 39.23), hommaan tuli vauhtia ja aspiriinin tarjoaminen vaihtui lanssikyydin tilaamiseen.
Ambulanssi saapui tuntia myöhemmin ja sen henkilökunta käyttäytyi todella passiivisesti ja vittumaisesti (Terhi kertoi myöhemmin puhelimessa, että matkalla hoitajakaksikko oli keskittynyt lähinnä intensiiviseen riitelyyn ja naksujen syömiseen) - esimerkiksi Matiasta ei aluksi meinattu saada mukaan ollenkaan. Kilahdus oli helvetin lähellä ja totesin painokkaasti, että Matias lähtee mukaan eikä vaihtoehtoja ole. Kaksikko lähti lanssilla kohti Brasovia ja minä jäin nukkumaan levottomasti. Yöllä sain viestin jossa kerrottiin molempien jääneen sairaalahoitoon ja että tietoa jatkosta ei ollut.
Aamulla heitin koko trekkaus- ja kuvauskalustomme selkään (yhteensä 3 rinkkaa ja 2 kameralaukkua) ja painoin bussikyydillä Brasoviin. Tällä välin sain selville, että Matias oli onnistunut tavoittamaan IF:n kautta suomalaisen lääkärin, joka tulisi arvioimaan sairaalan tason ja jatkotoimenpiteet. Kävin toimittamassa kaksikolle puhelimen laturit ja muuta sälää ja pakko on myöntää, että kyse oli harvinaisen karusta, ankeasta ja epähygieenisen oloisesta laitoksesta. Katossa oli oksennusta eikä Terhille ja Matiakselle oltu annettu ruokaa tai vettä. Terhikin oli laitettu tippaan vaikka mitään pahoinvointioireita ei ollut. Matiasta ei päästetä sairaalasta ulos, vaikka mitään oireita ei ole, koska taudin pelätään leviävän.
Viimeisimpien tietojen mukaan kaksikko viettää seuraavan yön vielä sairaalassa ja pääsee sen jälkeen toivon mukaan pois. Terhin diagnoosia ei ole vielä saatu, mutta H1N1-tartuntaa pidetään todennäköisenä. Heti kun duo pääsee sairaalasta, järkkäämme junakyydin Bukarestiin ja sieltä lennon Helsinkiin - vaikka minä ja Matias olemmekin toistaiseksi oireettomia, on mahdollista että tauti kellistää meidätkin sängynpohjalle ja sitten olemme todella vaikeuksissa täällä.
Hyväksi onneksemme saimme lähes kaikki Romanian materiaalit kuvatuksi ennen tämän episodin alkamista - Moldovaan emme jatka, mutta demo saadaan tehdyksi ilman niitäkin. Nyt prioriteetti on vain se, että pääsemme kaikki ehjinä kotiin mahdollisimman pian.
Vaikka tilanne vaikuttaakin hieman uhkaavalta, täytyy kuitenkin muistaa kaiken tämän kaaoksen keskellä, että näinkin vakavan tapauksen kanssa ei ulkomailla ole vaarallista, kun lähellä on hyviä ystäviä ja pää pysyy kylmänä.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Trans trans transsylvania
Terveisiä pimeästä Romaniasta, Brasovin hoodeilta! Slovakian intensiivikurssi on nyt taaksejäänyttä elämää, ja jäljellä on väsymyksen lisäksi vain suuri määrä hulluja muistoja ja toinen toistaan omituisempia muistikuvia, joiden varmuudesta ei voi olla aivan viimeiseen asti varma.
Mitä sitten jäi Slovakiasta jäi käteen? Noh, ainakin arpi kyynärpäähän, kun juutuin Tatrapark-vesipuistossa vesiliukumäkeen ja jouduin ensiapuun paikattavaksi :D Mutta sen lisäksi söimme kyllästymiseen asti (ilmaista) a’la carte-ruokaa ja joimme itsemme turvoksiin virvokkeista. Toiseksi viimeinen yö valvottiin porukalla ja tehtiin taittotyötä kansilehtistä varten InDesignit tulessa kello 08 saakka aamulla. Lopputulos saa hymyilemään, ollaanhan me suomalaiset vaan joukolla ammattilaisia!
Viimeisen illan juhlat tiivistivät kaikissa omituisuudessaan koko reissun – paikallisbaari Starohorskassa seinällä olevat porat, sukset, noita-akat ja alastoman Mariah Careyn kuvalla höystetty jukeboksi riitelivät keskenään, jonka lisäksi sahajauholla täytetyt metsän eläimet tuijottivat meitä kiiluvilla nappisilmillään baarin pimennosta.
Kun baari päätti kello 02:30 sulkea ovensa, saimme fidduunduneelta baaritytöltä ostettua mukaamme muutamalla eurolla litran viinapullon ja limukkaa. Jotta outous ei olisi loppunut tähän, täysin sekaisin oleva kurssitoverimme päätti vielä pisteeksi iin päälle varastaa baarin nurkasta mukaansa täytetyn ketun… (Loppuillasta se kettu alkoi puhua, ja sai porttikiellon jatkoille äidyttyään totaalisen ärsyttäväksi vonguttuaan suukkoja kaikilta.) Myöhempiä havaintoja ko. eläimestä ei ole, mutta huhut kertovat jonkun lähteneen aamutuimaan vapauttamaan sitä takaisin luontoon…
Seuraavana päivänä teki hieman heikkoa nousta täyteenpakatun henkilöauton sikaosastolle ja tiedostaa se pikkuseikka, että edessä tosiaankin on kolmen tunnin matka Budapestiin. Onneksi 80-luvun hittien siivittämänä matka hujahti hetkessä…. NOT. Noh, kaiken sekoilun jälkeen meidän täysin sekaisin oleva kuskikin sitten päätti eksyä Budapestin lähiöihin ja joutui lopulta pyytämään paikallisen taksin ajamaan meidän edessä lentokentälle.
Lopulta kaiken harhailun jälkeen Budapestin lentokentällä jätimme pikaiset hyvästit muulle suomalaisporukalle, joka oli suuntaamassa lähes suorilla lennoilla kohti Oulua. Väsymyksen ja alkavan reissustressin kourissa tuntui raskaalta ajatella, että muut ovat seitsemän tunnin päästä jo takaisin kotona, mutta itse siinä vaiheessa luoja tietää missä.
Tarkkoja suunnitelmiahan meillä ei ole missään vaiheessa ollut muuta kuin jossain Iikan raapustamissa neuroottisissa reissuaikatauluissa (joita vaivaudumme Matiaksen kanssa harvemmin lukemaan, saati sisäistämään lukemaamme), ja vielä lentokentälläkin pohdimme Matiaksen kanssa kuumeisesti että missähän meidän pitikään se herra Kivi treffata – Brasovissa vaiko Bukarestissa? Oman laiskuutemme uhreina emme kehdanneet soittaa itse kohdehenkilölle, vaan otimme yhteyttä Iikan kauniimpaan puoleen Suomeen. Julia epäili, että meidän olisi viisainta suunnistaa Brasoviin, joten ostettiin sitten junatiketit välille Budapest - Brasov. (n. 60e/nokka, opiskelijakortille myyjätäti vain tuhahteli)
Junassa me tositrävellerit (;D) kohtasimme taas tuhansia uusia haasteita – kuten sen, miten hitossa junan väliovi saadaan auki jotta päästään toiseen junavaunuun, ja mikä hemmetin nappula se huuhtoo sen pytyn tyhjäksi, eikä kutsu vain serviisiä paikalle tuomaan jäähtynyttä kahvia… Kaiken jälkeen sammuttiin heti vaaka-asentoihin päästyämme, mutta uni keskeytyi useasti saavuttuamme Romanian rajalle. Innokkaat rajavartijat tutkailivat passejamme useaan otteeseen, ja totesivatten lopulta meidän olevan kelpo kamaa päästettäväksi yli rajan.
Hetkeä ennen määränpäätä seuraavana aamuna noin kello 06 konnari toi meille aamupalaksi suklaacroissantin ja persikkamehua. Niistä saatiinki sitten verensokerit tarpeeksi ylös, että pystyttiin kohtaamaan Iikka lumisateisessa Brasovissa. Siellähän se, asemalla heilui tukka kynittynä ja kamera kourassa – oli vaikea tunnistaa sitä, ku se näytti niin kerjäläiseltä, ettei ne kerjäläiset siinä vieressäkään onnistunu näyttämään yhtä surkeilta.. Ei siis muutako taksi alle ja hotellille! (13e single room meikäpojalla. Pojat majoittuu keskenään samassa huoneessa hintaan 18e yö. Aro Sport on paikan nimi. Kiivettyäni kolme kerrosta portaita yskäisenä ja hikisenä, 100kg kamppeita ylläni ymmärsin, mistä tuo nimi tulee)
Seitsemän tunnin päiväunien jälkeen käytiin kaupungilla syömässä ja nyt mietimme hotellilla, että mitäs seuraavaksi. Uskon vuorossa olevan kahvilakeikan, jossa tilaan vähintään tuplaespresson ja jatkan suurta väittelyä siitä, millainen tulee huominen olemaan. Sen kun tietäisi… Mutta tällä hetkellä pelkästään tämäkin riittää – suuri tietämättömyys kaikesta, paitsi siitä että olen olemassa. Kun avaan silmäni sängyssäni ja katson ulos, edessäni avautuu näkymä vuoresta, jonka rinteellä lukee Hollywoodin tyyliin “Brasov”. Kaikesta raukeudesta ja väsymyksestä huolimatta huomaa silloin hymyilevänsä – ja noina hetkinä tuntee taas olevansa enemmän elossa kuin tavallisesti.
Nyt on aika jatkaa Railaway-kuvauksia, joten pysytäänpä linjoilla! ;)
<3, Terhi
Mitä sitten jäi Slovakiasta jäi käteen? Noh, ainakin arpi kyynärpäähän, kun juutuin Tatrapark-vesipuistossa vesiliukumäkeen ja jouduin ensiapuun paikattavaksi :D Mutta sen lisäksi söimme kyllästymiseen asti (ilmaista) a’la carte-ruokaa ja joimme itsemme turvoksiin virvokkeista. Toiseksi viimeinen yö valvottiin porukalla ja tehtiin taittotyötä kansilehtistä varten InDesignit tulessa kello 08 saakka aamulla. Lopputulos saa hymyilemään, ollaanhan me suomalaiset vaan joukolla ammattilaisia!
Viimeisen illan juhlat tiivistivät kaikissa omituisuudessaan koko reissun – paikallisbaari Starohorskassa seinällä olevat porat, sukset, noita-akat ja alastoman Mariah Careyn kuvalla höystetty jukeboksi riitelivät keskenään, jonka lisäksi sahajauholla täytetyt metsän eläimet tuijottivat meitä kiiluvilla nappisilmillään baarin pimennosta.
Kun baari päätti kello 02:30 sulkea ovensa, saimme fidduunduneelta baaritytöltä ostettua mukaamme muutamalla eurolla litran viinapullon ja limukkaa. Jotta outous ei olisi loppunut tähän, täysin sekaisin oleva kurssitoverimme päätti vielä pisteeksi iin päälle varastaa baarin nurkasta mukaansa täytetyn ketun… (Loppuillasta se kettu alkoi puhua, ja sai porttikiellon jatkoille äidyttyään totaalisen ärsyttäväksi vonguttuaan suukkoja kaikilta.) Myöhempiä havaintoja ko. eläimestä ei ole, mutta huhut kertovat jonkun lähteneen aamutuimaan vapauttamaan sitä takaisin luontoon…
Seuraavana päivänä teki hieman heikkoa nousta täyteenpakatun henkilöauton sikaosastolle ja tiedostaa se pikkuseikka, että edessä tosiaankin on kolmen tunnin matka Budapestiin. Onneksi 80-luvun hittien siivittämänä matka hujahti hetkessä…. NOT. Noh, kaiken sekoilun jälkeen meidän täysin sekaisin oleva kuskikin sitten päätti eksyä Budapestin lähiöihin ja joutui lopulta pyytämään paikallisen taksin ajamaan meidän edessä lentokentälle.
Lopulta kaiken harhailun jälkeen Budapestin lentokentällä jätimme pikaiset hyvästit muulle suomalaisporukalle, joka oli suuntaamassa lähes suorilla lennoilla kohti Oulua. Väsymyksen ja alkavan reissustressin kourissa tuntui raskaalta ajatella, että muut ovat seitsemän tunnin päästä jo takaisin kotona, mutta itse siinä vaiheessa luoja tietää missä.
Tarkkoja suunnitelmiahan meillä ei ole missään vaiheessa ollut muuta kuin jossain Iikan raapustamissa neuroottisissa reissuaikatauluissa (joita vaivaudumme Matiaksen kanssa harvemmin lukemaan, saati sisäistämään lukemaamme), ja vielä lentokentälläkin pohdimme Matiaksen kanssa kuumeisesti että missähän meidän pitikään se herra Kivi treffata – Brasovissa vaiko Bukarestissa? Oman laiskuutemme uhreina emme kehdanneet soittaa itse kohdehenkilölle, vaan otimme yhteyttä Iikan kauniimpaan puoleen Suomeen. Julia epäili, että meidän olisi viisainta suunnistaa Brasoviin, joten ostettiin sitten junatiketit välille Budapest - Brasov. (n. 60e/nokka, opiskelijakortille myyjätäti vain tuhahteli)
Junassa me tositrävellerit (;D) kohtasimme taas tuhansia uusia haasteita – kuten sen, miten hitossa junan väliovi saadaan auki jotta päästään toiseen junavaunuun, ja mikä hemmetin nappula se huuhtoo sen pytyn tyhjäksi, eikä kutsu vain serviisiä paikalle tuomaan jäähtynyttä kahvia… Kaiken jälkeen sammuttiin heti vaaka-asentoihin päästyämme, mutta uni keskeytyi useasti saavuttuamme Romanian rajalle. Innokkaat rajavartijat tutkailivat passejamme useaan otteeseen, ja totesivatten lopulta meidän olevan kelpo kamaa päästettäväksi yli rajan.
Hetkeä ennen määränpäätä seuraavana aamuna noin kello 06 konnari toi meille aamupalaksi suklaacroissantin ja persikkamehua. Niistä saatiinki sitten verensokerit tarpeeksi ylös, että pystyttiin kohtaamaan Iikka lumisateisessa Brasovissa. Siellähän se, asemalla heilui tukka kynittynä ja kamera kourassa – oli vaikea tunnistaa sitä, ku se näytti niin kerjäläiseltä, ettei ne kerjäläiset siinä vieressäkään onnistunu näyttämään yhtä surkeilta.. Ei siis muutako taksi alle ja hotellille! (13e single room meikäpojalla. Pojat majoittuu keskenään samassa huoneessa hintaan 18e yö. Aro Sport on paikan nimi. Kiivettyäni kolme kerrosta portaita yskäisenä ja hikisenä, 100kg kamppeita ylläni ymmärsin, mistä tuo nimi tulee)
Seitsemän tunnin päiväunien jälkeen käytiin kaupungilla syömässä ja nyt mietimme hotellilla, että mitäs seuraavaksi. Uskon vuorossa olevan kahvilakeikan, jossa tilaan vähintään tuplaespresson ja jatkan suurta väittelyä siitä, millainen tulee huominen olemaan. Sen kun tietäisi… Mutta tällä hetkellä pelkästään tämäkin riittää – suuri tietämättömyys kaikesta, paitsi siitä että olen olemassa. Kun avaan silmäni sängyssäni ja katson ulos, edessäni avautuu näkymä vuoresta, jonka rinteellä lukee Hollywoodin tyyliin “Brasov”. Kaikesta raukeudesta ja väsymyksestä huolimatta huomaa silloin hymyilevänsä – ja noina hetkinä tuntee taas olevansa enemmän elossa kuin tavallisesti.
Nyt on aika jatkaa Railaway-kuvauksia, joten pysytäänpä linjoilla! ;)
<3, Terhi
tiistai 27. lokakuuta 2009
Vielä muutama päivä
Slovakian duo on pitänyt melkoista hiljaiseloa blogin suhteen, mikä on meikäläisellekin pettymys (ainoastaan siksi että minua kiinnostaisi nähdä ja kuulla, millaista meininkiä siellä pidetään). Toisaalta ymmärrän paremmin kuin hyvin Terhin ja Matiaksen bloginpäivittämisen harvaa tahtia: paitsi että kaksikko on korviaan myöten työn touhussa (Matias kertoi päivittäisen toiminnan kestävän aamukuudesta iltakuuteen), reissussa koneella istuminen jää yleensä minimiin. Ja näinhän sen pitää ollakin, Facebookia ja muita härviä ehtii pyöritellä kotomaassakin!
Vaikka olen itsekin pahasti intter net-riippuvainen (uutiset ja FB tsekataan joka aamu kännykällä lokaatiosta riippumatta), ulkomaankomennuksilla luotan perinteiseen ruutuvihkoon nettiblogien sijaan. Bloginteosta saattaa syntyä turhanpäiväisiä paineita ja reissussahan pyritään irroittautumaan kaikista pakoista. Lisäksi pitkä periodi vailla tietoyhteiskunnan tulvaa tekee eetvarttia itse kullekin.
Lyhyiden nettikeskusteluiden perusteella sekä Terhin että Matiaksen fiilis on tapissa ja molemmat odottavat kuumeisesti kuvaushommien alkamista. Viimeksi Matiaksen kanssa jutellessani tämä kertoi ulkoa kuuluvan jälleen kerran laukauksia: alueen väestöllä on tapana ammuskella ilmaan tuon tuosta. Eräs dokumenttiporukan tyypeistä oli lähtenyt jatkoille paikallisen metsästäjän kanssa ja saanut todistaa slovakialaista macho-kulttuuria: riistaheppu oli alkanut illan edetessä roimia ilmaan venäläisellä Mosin-Nagant -sotilaskiväärillä. Toivotaan, että kaksikko ilmestyy Brasoviin ilman ylimääräisiä rintakehässä irvisteleviä hengitysreikiä.
Kotimaankin tunnelmat ovat olleet ankarat: samaan nippuun on sidottu esituotannon säädön määrä, erittäin vahvaa stressiä, päivien äkkinäinen lyheneminen ja orastava flunssa viheliäisine oireineen ja tuo vihta painaa niskaa uskomattomalla draivilla. Hommat ovat onneksi pitkälti hoidossa: eilen käväisin ostamassa loputkin puuttuvista varusteista (joihin kuuluu mm. valkosipulijauhetta, hautakynttilöitä, Salmiakkikossua ja pimeässä loistavia vampyyrinhampaita - RailAwayn demo 2 tehdään ainoastaan goottiyleisöä ajatellen) ja ainoastaan yksi majapaikka on vielä varmistumatta (Brasovissa sijaitseva Aro Sport ilmoitti huoneiden olevan varattuina herroille Kivi, Matias ja Touvinen - saa nähdä pitääkö Terhin vaihtaa sukupuolta jotta päästään kirjautumaan sisään). Vielä pitäisi sopia kommunistikontaktin kanssa käytännön järjestelyistä, analysoida käsistä tovi ja tehdä lopullinen pakkaus, mutta muuten esituotanto alkaa olla tässä.
Stressi on jotain uskomatonta: normaalistikin ennen matkaa minulla on tapana pyöritellä kaikkia mahdollisia uhkakuvia pääkopan sisäpuolella, mutta nyt niitä on paljon aiempia kertoja enemmän. Eipä sinänsä ihme: kyse on kuitenkin tilanteesta, jossa monivuotisen unelman toteutuminen on lähempänä kuin koskaan. Jos kaikki menee putkeen, ei ole lainkaan mahdotonta, että sarjaa lähdetään oikeasti tekemään.
Se on onneksi varmaa, että neljän päivän kuluttua tuijotellessani pienenevää Helsinkiä alapuolellani ja reissumusan kaikuessa korvissa, ei mikään enää pelota, stressaa tai huoleta. Tien päällä ihmisen mieli on vapaa vastaanottamaan tulevat haasteet.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Dobri den!
Pahoitteluni blogitekstien vähäisestä määrästä, mutta yleinen säätö on pitänyt meidät hyvinkin kiireisenä! (eli ilmaisen oluen juominen, sekä kiireiseltä näyttäminen ilman perusteltua tekemistä...)
Saavuttiin siis tänne Stare Horyyn sunnuntai-iltana (pieni kylä Banska Bystrican lähellä, n. 15km metsään), eli viikko on vierähtänyt nopeammin kuin olisi edes voinut luulla. Saapuessamme tänne meille kerrottiin, että tälle viikolle ravintolaan on 150e piikki, jonka saamme tuhlata mihin vain haluamme. (ensi viikolle tulee uusi 150e piikki, heh) Lisäksi saatiin tälle viikolle 100e käyttörahaa räpylään, ja ensi viikolla siis sama. Hassu juttu vain on, ettei täällä saa rahaa menemään mihinkään. Kuten sanoin, kaikki on maksettu - eli tuossa tuo vihreä raha vain pyörii lompakontukkeena. Eikös olekin kaverit matkailu kallista? ;)
Ryhmiemme tarkoitus täällä on tehdä dokumenttielokuvia, ja jokaisen ryhmän 5 sekalaista jäsentä yrittävät puhaltaa yhteen hiileen. Omassa ryhmässäni on kaksi slovakialaista, yksi tsekki sekä yksi liettualainen. Slovakit eivät puhu englantia lainkaan, ja dokumenttielokuvan tekemisestä meillä kaikilla on oma mielipiteemme. Esimerkiksi kuvaaja haluaa ehdottomasti zoomata koko ajan, ja sillä aikaa mä itken verisiä kyyneleitä kun kukaan ei estä sitä. (meillä ei taida olla neljällä kasetilla vielä yhtään steadya kuvaa, hienoa..) Mä olen vakaasti sitä mieltä, että päätän vasta editoinnin jälkeen haluanko nimeäni koko tuotteeseen... :D Mut kerrotaanpa sitten miten kävi!
Niin ja jostainhan Matiaksen kanssa kaivettiin itsellemme flunssatkin. Olen tätäkin kirjoittaessani kääriytynyt peittoon ja tärisen nokka vuotaen. Yskään taitaa sekoittua verta, ja kylmyyden aallot sekoittuvat hetkittäin tuskaiseen hikeen. No, ehkä tämäkin tästä - illalla pitää lääkitä itseään teellä ja rommilla!
Matias on ottanut loistavia kuvia, mutta jätkä on nyt Spania Dolinassa kuvaamassa kaivosraunioita, joten en voi julkaista mitään maistiaisia. Pakotan sen kuitenki laittaan kuvia tänne ihan pikimmiten, joten elekäähän hättäilkö! Nyt taidan lähteä ottamaan pienet parantavat nokkaunet, että jaksaa riehua vielä illankin.
Hei ja moi, munavoi!
- Terhi
Saavuttiin siis tänne Stare Horyyn sunnuntai-iltana (pieni kylä Banska Bystrican lähellä, n. 15km metsään), eli viikko on vierähtänyt nopeammin kuin olisi edes voinut luulla. Saapuessamme tänne meille kerrottiin, että tälle viikolle ravintolaan on 150e piikki, jonka saamme tuhlata mihin vain haluamme. (ensi viikolle tulee uusi 150e piikki, heh) Lisäksi saatiin tälle viikolle 100e käyttörahaa räpylään, ja ensi viikolla siis sama. Hassu juttu vain on, ettei täällä saa rahaa menemään mihinkään. Kuten sanoin, kaikki on maksettu - eli tuossa tuo vihreä raha vain pyörii lompakontukkeena. Eikös olekin kaverit matkailu kallista? ;)
Ryhmiemme tarkoitus täällä on tehdä dokumenttielokuvia, ja jokaisen ryhmän 5 sekalaista jäsentä yrittävät puhaltaa yhteen hiileen. Omassa ryhmässäni on kaksi slovakialaista, yksi tsekki sekä yksi liettualainen. Slovakit eivät puhu englantia lainkaan, ja dokumenttielokuvan tekemisestä meillä kaikilla on oma mielipiteemme. Esimerkiksi kuvaaja haluaa ehdottomasti zoomata koko ajan, ja sillä aikaa mä itken verisiä kyyneleitä kun kukaan ei estä sitä. (meillä ei taida olla neljällä kasetilla vielä yhtään steadya kuvaa, hienoa..) Mä olen vakaasti sitä mieltä, että päätän vasta editoinnin jälkeen haluanko nimeäni koko tuotteeseen... :D Mut kerrotaanpa sitten miten kävi!
Niin ja jostainhan Matiaksen kanssa kaivettiin itsellemme flunssatkin. Olen tätäkin kirjoittaessani kääriytynyt peittoon ja tärisen nokka vuotaen. Yskään taitaa sekoittua verta, ja kylmyyden aallot sekoittuvat hetkittäin tuskaiseen hikeen. No, ehkä tämäkin tästä - illalla pitää lääkitä itseään teellä ja rommilla!
Matias on ottanut loistavia kuvia, mutta jätkä on nyt Spania Dolinassa kuvaamassa kaivosraunioita, joten en voi julkaista mitään maistiaisia. Pakotan sen kuitenki laittaan kuvia tänne ihan pikimmiten, joten elekäähän hättäilkö! Nyt taidan lähteä ottamaan pienet parantavat nokkaunet, että jaksaa riehua vielä illankin.
Hei ja moi, munavoi!
- Terhi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)